15.12.2013 TÄÄLLÄ ON LIIAN KYLMÄÄ SINULLE

 

Ohikiitävät maisemat vilisivät silmissäni nauhana, jonka en tahtonut ikinä katkeavat.

 

Elämä katkeaa tietyissä kohdissa tilanteesta huolimatta, henkilöstä huolimatta. Kuolema voi olla tilapäinen, pysyvät tai olematon. Omassa tapauksessani – olematon. Sen nimittäin huomasivat kaikki muut paitsi minä itse. Nyt olin kuitenkin huomannut ongelman ja kuvitella saattaa, kuinka vaikeaa se tällaiselle ihmiselle oli. Koko elämäni olin halunnut olla vahva. Fysiologiani ei oikein tähän tavoitteeseen täsmännyt, sen todistivat lukuisat pyörtymiset, viimeisin mukaan lukien.

 

Oli idioottimaista kutsua omaa hiljaiseloaan kuolemaksi, kun sellainen oli oikeasti, kirjaimellisesti tapahtunut. Oma, rakas ja nyt edesmennyt Daisyni nousi taivaisiin elokuun lopussa. Ja sitten minä katosin, jätin kaiken, pakenin maailmalle ja vietin elämäni pimeimmän syksyn maailman aurinkoisimmassa paikassa. Tästä en ehtinyt tai kehdannut ilmoittaa kenellekään, en edes Milalle, Sarille tai Larissalle.

 

Puristin ratin nahkaista pintaa. Kylmä ja erityisen kuiva sää kosketti ihoa ja sai sen rohtumaan. Rystyset punaisina käänsin rattia. Hiekkatie ratisi inhottavan kuuloisesti nastarenkaiden alla. Jää oli sulanut paikoittain, mutta silti autosta noustessa olin rysähtää selälleni kivikovalle maalle. Hiukseni liehuivat säälimättömässä tuulessa.

 

”Rahaa, mitä rahaa! Joopa-joo, nii just, selevä, a-ha, juu, kiit-”, Mila puheli yllättävän rauhalliseen sävyyn kännykkäänsä punainen ämpäri toisessa kädessään.

Niinkin yllättävä läsnäoloni pakotti naisen lopettamaan puhelun ennen aikojaan. Heilautin kättäni vienosti tutulle. Tämän kasvoilla näkyi hymy, tai pikemminkin sellainen vaivaantuneen yllättyneen iloinen ilme, jota on äärettömän vaikea kuvailla.

”Mä oon tullu kotiin”, sanoin ikävän hiljaisuuden jälkeen.

”Niinpä kerroit”, Mila sanoi ja sai taitettua kasvonsa realistiseen hymyyn.

”Ainii, tosiaan! Mähän soitin sulle!” sanoin hieman nolona.

”Nii… Siellä olisi Riimi”, Mila ehdotti.

Silmäkulmani kostuivat, mutta onneksi sitä ei huomannut etäisyyden ja hillittömän tuulen lomasta. Ennen kuin ehdin vastata, ovesta pelmahtivat Markus ja Larissa. Ne ilmeet olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia. Kummankin suu repsahti auki ja pysyi niillä sijoillaan kunnes Mila hetken päästä sanoi:

”Kat on tullu kotiin”

”Missä sä oot ollu!?” Larissa kysyi ihmeissään.

”Lyhyempi lista tulee kun kerron, missä en oo ollu”, vastasin kuivasti.

 

Kävelin pitkin käytävää Riimin karsinalle, tallin toiseen päähän. Olin vanhasta tottumuksesta astunut sisään yksityisten puolelta ja saanut osakseni ihmetteleviä katseita, jotka suorastaan huusivat: ”Kuka tuo on?”. Tallia täytti uusi katras ihmisiä, jotka tekivät tilanteen helpommaksi. Ainakaan selitettävää ei ollut. Pääsin lopulta Riimin karsinalle. Harjattavaa ei sen suuremmin ollut, joten pääsin aikalailla heti varustamaan. Asettelin hellävaraisesti violetin satulahuovan ruunan valkealle selälle. Annoin sormieni liukua pitkin karkeaa karvapeitettä, lautasten yli. Sipaisin kämmenselällä mustaa nahkasatulaa. Kuinka pitkä aika siitä olikaan? Nostin kevyeltä tuntuvan satulan hevosen selkään. Liu’utin satulavyön alas, jotta saatoin kurottaa sen kainalon takaa. Nojauduin Riimin kylkeen ja vedin remmit hiljalleen paikoilleen. Kumarruin jälleen siirtääkseni vyön sopivaan kohtaan. Yletin juuri ja juuri oven hakaan siltä sijoiltani ja koukkasin suitset otteeseeni. Avasin siistin ristityksen hetkessä ja tarjosin hevoselle kuolaimia. Kiinnitin soljet yksitellen olennon silmäillessä kasvojani kauniita silmiään aika ajoin räpäyttäen.

 

Nousin kevyesti Riimin selkään pihamaalla. Kenttä ei houkutellut maneesia suuremmin, joten suuntasin kulkumme metsään. Oikeastaan kenttä tai maneesi ei ollut minua koskaan houkutellut. Hymähdin tajutessani, että olin tajunnut asian vasta nyt, kun sillä ei enää ollut merkitystä.